KAIN. Ne lähenee, ne kovenee; käy kumma kumu kautta maan.
LUSIFER. Tuon kumman kohta nähdä saan!
(Kuuluu pitkä, voimakas vihellys ja esiin kiitää juoksevan hevosen näköinen veturi, suuret tulisilmät kiiluen, höyry harjana tupruten, sivut pyöreitä ikkunoita täynnä, joista ihmisiä katselee. Kiitää kaukaa verkalleen ohitse.)
KAIN. Ah! Se meni niinkuin tuli, tuulen lailla humahtain. Tuon uljaan muodon kyllä tunnen, jalon kaulan kaarroksen — vaan kumma, senp' ei jalat nousseetkaan?
LUSIFER. Ei, sen lienee määrä kiitää vaan.
KAIN. Oi aikaa ihanaa! Linnun lailla vettä liitää —
LUSIFER. — malmijaloin maata kiitää, sen äärest' äärehen.
KAIN. Vaan mik' on se henki, joka niitä liikuttaa? Jos uskaltaisin arvata —?
LUSIFER. — niin silmiin katsoisin ja näkisin ne kuinka tulta tuiskahtaa, ja kuinka lieska käy ja savu tupruaa.
KAIN. Taaskin tuli!