(Istuutuu; Lusifer hänen taakseen, puhellen olkapään yli.)
Hän itse paratiisin luopi; siinä kärsii, taistelee ja riemuitsee — aina niinkuin työnsä ansaitsee.
LUSIFER. Ja kirousta muut' ei olekkaan, kuin minkä oma kehnous ja laiskuus aikaan saa!
KAIN. Ei — se on selvää nyt!
LUSIFER. Hm … vaan jospa tuohon paratiisiin — puikahtaakin käärmehyt?
KAIN. Käärme? Siis on totta kuitenkin —?
LUSIFER. — että…?
KAIN. — ett' on paha maailmassa?
LUSIFER. Totta! Mutt' ei maassa, puussa, eläimissä, vaan — ihmisessä itsessään.
KAIN. Niinkö? Jotain sinnepäin oon aina aavistellut. Vaan sen muoto, tapa?