SARA TÄTI (tulee kiireisesti vasemmalta, toisessa kädessä vakkanen viikunoita, toisessa hunajakakku-vakka, pysähtyy majan oven eteen). Hagar! Hagar tyttöseni!
HAGAR (sisältä). Heti paikalla, täti! (Avaa oven, lyö lapsellisen iloisesti kätensä yhteen.) Ihania! Ihania! (Ottaa toisen vakkasen.) Kuinka ihania, täti!
(Menevät majaan.)
ENO HILKIA (tulee majan takaa metsiköstä, katsastaa meijuja ja lehviä oven luona, myhäilee tyytyväisenä. Siirtää erään istuimen kivipöydän ääreen viikunapuun alle, yhä myhäillen). Kukapa olisi uskonut… Kukapa olisi uskonut tämän kunnian päivän Jeftalle koittavan… Niin rävähti kuin aurinko pimeän pilven alta! (Asettelee uudelleen istuinta.) Mutta kas! Kun mies on sankariksi syntynyt, niin on, ja hänen päivänsä kerran tulee, pulpahtaa kuin vesi kallion rinnasta —
(Sara ja Hagar tulevat majasta.)
HAGAR. Kaksi! Vielä kaksi, rakas täti! Pian ne sinun kämmenilläsi syntyy.
SARA. Voi voi sinua, lapsukaiseni! Niinkuin en minä tietäisi mikä kuuluu tavalliseen, mikä juhla-ateriaan.
HAGAR. Mutta tämän ainoan kerran — täti kulta — rakas täti!
SARA. Niin niin — kulta — ja rakas, ja — — vasta tänään minä ymmärrän että sinä olet itsepintainenkin, tyttöseni! (Huomaa Hilkian.) Kas, Hilkia! — Katsoppas nyt sinäkin, Hilkia eno, tätä sisarvainajamme tytärtä, tätä Jeftan tyttöstä! Kymmenen, sano kymmenen herkkua olen minä jo valmistanut, ja kuuletko kummaa: hän kärttää vielä kahta lisää!
HILKIA. Että oikeinko kymmenen! — No onpas, no onpas —