HAGAR. Mutta rakas eno, sanotko sinäkin että »onpas»?
SARA. Niin niin, siinä nyt kuulit mikä on »onpas» ja mikä sen yli!
HAGAR (lapsellisen närkästyneesti). »Onpas»! Kerran viidessäkymmenessä vuodessa ilmestyy Israelissa sankari. Kerran viidessäkymmenessä vuodessa astuu sankari voiton seppel otsallaan majansa kynnyksen yli, ja silloinkin lasketaan sormin mitä hänen eteensä kannetaan ja sanotaan: onpas!
SARA (nauraen). Kas, kas! — Vai kerran viidessäkymmenessä! Sanoppas tyttöseni, montako on siitä, kun Jair löi amalekilaiset?
HAGAR. Ainakin viisikymmentä — en minä ollut silloin syntynytkään!
SARA. Sepä! Ei edes syntynyt. — Kuuleppas nyt Hilkia, mitä haastelee tämä Jeftan tyttönen, jolla on tuskin kuusitoista ajastaikaa hartioillansa, mutta joka kuitenkin luulee kantavansa kaikki Israelin sankarit sormenpäillänsä! — Kaksikymmentäkaksi vuotta on siitä kun Jair palasi voittoretkeltänsä, täsmälleen kaksikymmentäkaksi rypältenkorjuun aikana. — Eikö niin, Hilkia?
HILKIA. Niillä main, niillä main…
SARA. Ja sattuupa niin somasti tyttöseni, että minä, sinun tätisi, olen omin käsin kantanut tuloherkut Jairin eteen.
HAGAR. Sinä?!
SARA. Minä juuri. Minäkin olen joskus ollut nuori, vaikka nyt en muka enää tiedä onko kymmenen vai kaksitoista kylliksi!