HAGAR. Mutta silloin niitä oli ainakin viisitoista!
SARA. Joko taas? — Seitsemän herkkua, ei kaltiaista enemmän!
HAGAR (ilostuen). Onko se aivan varmaa?
SARA. Aivan. Seitsemän on pyhä luku Israelissa, ja Jairin emäntä kyllä tiesi mitä teki.
HAGAR. Mutta kaksitoista on myöskin pyhä luku!
HILKIA (naurahtaa ääneen).
SARA. Katsoppas nyt, Hilkia, tätä viisastelijaa! — Niinkuin en minä tietäisi Israelin lukuja. Ja niinkuin en minä tietäisi mikä kuuluu meille, mikä muille. Ajatteles nyt, itsepintaiseni, mitä sanoisivat Mizpan naiset tuolla vuorten takana, huomenna kun koko kaupunki kutsuu isäsi kunniajuhlaan. Tuskin kaksitoista herkkua voivat he saada kokoon tähän vuodenaikaan. Mutta nyt tulee Jeftan tyttönen ja sanoa tokasee: meilläpäs oli kotona jo kolmetoista! — Sitä sopii kuulla!
HILKIA (nauraa ääneen).
HAGAR (hämillään). Mutta ainakin yhden minä vielä tahtoisin. Se on vasta yksitoista.
SARA. Ja mitähän se olisi?