HAGAR (lapsellisen innokkaasti). Hunajaa! Ainoastaan pikku, pikku kuppinen kimalaisen hunajaa.
SARA. Meillä on hunajakakkuja!
HAGAR. Niin kakkuja. Mutta sulaa, kirkasta hunajaa sankarin kielen kirvotukseksi!
SARA. Kuuleppas nyt taas! (Nauraen.) Sulaa, kirkasta hunajaa! Missä olet sinä Hilkia kuullut, että juuri hunaja olisi sankarin herkkua? Sanoppas minulle se ihme!
HILKIA (kaksimielisesti hymyillen). No no, Sara sisko! Saattaisipa … saattaisipa hyvinkin hunaja miestä virkistää, astuttuansa pitkän helteisen päivän …
HAGAR (rientää riemastuen Hilkialle syliksi). Nyt sinä, eno, sanoit totuuden!
SARA. Vai totuuden … vai niinpäin… No hyvä! Niinpä saat, Hilkia, myös kantaa tämän totuuden hartioillasi. — Hilkia! Hanki paikalla meille kuppinen sulaa, kirkasta hunajaa — niin käskee Jeftan tytär!
HILKIA (torjuen). No no, Sara!
SARA. Tässä on kuppi! Sulaa — kirkasta hunajaa — heti!
HILKIA. Äläs nyt, Sara… Se taitaa olla vähän vaikeata näin äkkiä…