HAGAR. Mennään yhdessä etsimään, eno! Kyllä me löydämme.
HILKIA. Enpä satu minä, tyttöseni, tänä hetkenä tietämään yhtään kimalaisen pesää…
SARA. Siinä se! Sulaa, kirkasta hunajaa — kaksitoista herkkua — eikä kumpainenkaan tiedä mistä herkut olisi otettava. Mutta olkoon menneeksi Jeftan tähden ja tämän Israelin ilopäivän tähden —
HAGAR (syleillen). Rakas, rakas täti — paras täti koko Gileadissa — koko Israelissa —
SARA. Nono, annahan olla! — Mene, Hilkia, tuota polkua, ja siinä missä tie kääntyy oikealle Mizpaan, siinä poikkea sinä vasemmalle, ja sinä olet löytävä mitä etsit. Kupin panen tähän pöydälle. Tuo kennot tänne ja pusertele.
HILKIA (käsiään hykerrellen). Olipas tämä laatuisasti, Sara! — Kas,
Hagar, kuinka hyvin meidän kävi…
SARA. Ala joutua! Minä hetkenä tahansa voi Jeftan kypärä välkähtää vuoren huipulla. — Voi että minun piti taas hukkaaman puoli tiimaa tuon siunatun tytön ja hänen hunajansa tähden…
(Rientää majaa kohti.)
HAGAR. Mutta minä autan, minähän autan, täti!
SARA. Ei! Saat nyt levähtää sinä tyttöseni, sillä oletpa totisesti tänään juossut. Pidä vain silmällä vuoripolkua tuolla, ja riennä sitten ilmottamaan.