(Katoaa majaan.)
HAGAR. Kuin aamutähti olen minä vartioitseva polkua! (Rientää kummulle, seisahtuu tamariskin alle ja katselee kauas itäisille vuorille.) Sieltä hän on tuleva, minun tuima uljas isäni! Nyt vasta ymmärrän miksi et sinä ole ollut yhdenkään muun miehen kaltainen — sinä sankari, voittaja, Israelin tuomari. Ja minä olen sinun tyttäresi!! (Äänettömyys.) Niin, tuolta hän on tuleva vuorenrinnettä, ja aurinko välkkyy hänen kypärässänsä, ja miekka heilahtelee hänen kupeellansa!… Ja sieltä on tuleva myöskin hän… Varmaan hän tulee, sillä niin lupasi hän… Ja hän astuu isäni rinnalla … ja aurinko leikitsee hänen kiharoillansa … ja hän rientää … eikä kukaan tiedä miksi. — Ah kuinka minun poskiani kuumottaa! (Lähtee herkkänä, hymy kasvoilla, kummulta alas — rientää eteenpäin — pysähtyy — poikkeaa äkkiä lähteelle kummun juureen — nojautuu kädellään kallioon ja katselee hymyillen kuvastansa lähteessä — punehtuu ja lähtee kiireesti oikealle lehtimajaa kohti. — Käy majaan — istuutuu ruohopenkille — tarttuu hyväillen alasriippuviin oksiin.) Ah te tamariskit, leipäpuut ja viikunapuut … sanokaa mikä minun on … kuiskatkaa se hiljaa minun korvaani! — Elieser! Mikä ihmeellinen nimi… — Elieser … kuin laulua! — Elieser … kuin soittoa! — Elieser! Elieser! Elieser!… (Äänettömyys.) Tänään, ah tänään hän on puhuva minun isäni kanssa … tänään on hän ottava minua kädestä … tänään minä saan… Ah suloista … ah pelottavaa — —
HILKIA (on tullut kimalaispesä kädessä majan luo ja myhäillen kuunnellut Hagarin puheen loppua. Rykäsee hiljaa). Hm… Kenenkä kanssa sinä siellä puhelet, tyttöseni?
HAGAR (karkaa punehtuneena ylös). Mitä?! Oletko sinä kuunnellut, eno…?
HILKIA. Kuunnellut…? Äläpäs nyt, tyttöseni! Täältä tulin minä, enosi, kimalaispesä kädessäni ja kuulin kuin vienon tuulenhyminän lehtimajassa. Mutta samassa havaitsin minä Jeftan tyttösen hiukset lehtien lomitse —
HAGAR (rauhottuen). Niinkö…? — Totta, eno, minä vähän puhelin itsekseni… Mutta onko se niin ihmeellistä tänä ihmeellisenä päivänä…
HILKIA. Vai ihmeellistä! Sehän se vasta ihme olisi, ellet puhelisi, koska minäkin, vanha enosi, huomasin yhtäkkiä itseni puhelemassa kimalaisten kanssa tuolla pesällä. — Mutta tuleppas, tuleppas tyttöseni näkemään minkä löydön minä löysin!
HAGAR (rientää ruohikon poikki majalle, taputtaa ilosta käsiään).
Katsohan! No nyt minä tiedän, mitä isä on —
HILKIA. Tiedän minäkin, ja tiesin minä sen heti… (Alkaa pusertaa hunajaa astiaan.) Mitäs me Sara tädistä… Tai aivan samaahan se Sarakin … vaikka se vaan… No katsohan, katsohan tätä saalistamme!
HAGAR. Katso, katso! Totisesti! — Ja tämä oli minun keksintöni, eno!