HILKIA. Tietysti, tietysti. — Hagar! Tämä kirkas kuppinen on oleva isäsi ihastus tänä iltana.
HAGAR. Oi, eno, tätä ihmeellistä päivää! Minun mieleni läikkyy ja leijailee niin, etten osaa sanoin sanoa…
HILKIA. Älä puhukaan. Joka miehen mielihän tässä läikkyy ja leijailee. — Niin, tyttöseni, eipä ole tainnut tämä siunattu laakso ennen tällaista riemun päivää nähdä.
HAGAR. Tokko mikään laakso näin suurta ilopäivää!
HILKIA. Tuskin vain, tuskin vain. — Mutta juuri siitä syystä kaiveleekin eräs asia tänä hetkenä vanhan enosi mieltä…
HAGAR. Tänä Israelin ilopäivänä…?
HILKIA. Tänä Israelin ja Jeftan huoneen ilopäivänä. — Jeftan ilopöydän äärestä puuttuu yksi, jonka sija olisi siellä ennen muita oleva.
HAGAR. Ah!
HILKIA (liikutettuna). Niin, tyttöseni…
HAGAR. Oi äiti, miksi piti sinun niin aikaisin lähteä meidän luotamme! Kuin suloinen unelma väikkyy nyt vain kuvasi mielessäni, ja kuin lämpimän lieden muistan sylisi, jossa lapsena lepäsin…