HILKIA (Hagarin hiuksia silitellen). Niin, tyttöseni, hän puuttuu, joka lujimmasti tämän ilopäivän valkenemiseen uskoi. Muistanpa, kun isäsi ahnaat veljet tekivät Jeftan perinnöttömäksi ja ajoivat hänet tästä rauhan laaksosta sentähden, ettei hän ollut laillisesta emännästä, vaikka tosin rakkaimmasta, muistanpa mitä silloin sanoi äitisi, Jeftan nuori morsian —
HAGAR (innostuen). Mitä…? Mitä sanoi minun äitini?
HILKIA. Lähtekäämme! sanoi hän, Kaanaa on avara! Sinun päiväsi on kerran tuleva, Jefta, ja hopeanastaisella aasilla ovat he sinua takaisin hakevat!
HAGAR. Niinkö?
HILKIA. Niin hän sanoi, ja sitä uskoa hän yhä lietsoi vieraalla maalla, vaikka omaa sydäntänsä kalvoi hivuttava suru.
HAGAR. Oi että minun armaan äitini piti näin murheellisesti käydä!
HILKIA (pyyhkäsee silmänurkkaansa). Niin piti, niin piti. Siksipä minunkin iloni on tänäpänä haikeudella sekotettu, ja siksi kuohui isäsi mieli kuin myrskyävä meri, kun Israelin vanhimmat sodan syttyessä vihdoin seisoivat hänen edessään Tobissa ja rukoilivat häntä palaamaan.
HAGAR. Ah, minä muistan sen pelottavan ja juhlallisen hetken! Kun Gileadin miehet seisoivat viikunapuun alla, ja minun isäni rinta nousi ja laski, eikä kukaan uskaltanut henkeänsä vetää, kunnes isäni viimein lausui: minä palaan, Israelin tähden! — Uljas ja peljättävä oli minun isäni sinä hetkenä!
HILKIA. Minä näin sen, tyttöseni, ja pelkäänpä ettei isäsi sydän ole vieläkään kokonaan sula. Sillä raskas on kahdeksantoista ajastajan elo vieraalla maalla ja vielä raskaampi kalleimpansa kadottaminen, sillä sinun isäsi rakasti suuresti äitiäsi.
HAGAR. Minä tiedän sen, eno! Minä tiedän että minun äitini on täytynyt olla suuresti, suuresti rakastettava… (Hämillään.) Eno — sanotko minulle, eno — mitä ajattelet — tuleeko minusta äitini kaltainen…?