ENSIM. VAIMO. Tyhmyri! Kelpaa nyt käydä uhriteuraaksi —
TOINEN VAIMO (kiivaasti). Vaikene!
HAGAR. Älkää kiistelkö, älkää kiistelkö, rakkaat sukulaiset! (Ristii kätensä.) Oi, sallikaa minun rukoilla … lievitystä minun tuskilleni…
TOINEN VAIMO. Oikein, lapsukaiseni!
HAGAR. Häneltä … kaikkinäkevältä … jolle minun elämäni kuuluu… (Lyhyt äänettömyys. Rauhottuneempana.) Ah, minä tunnen, minä tunnen että minä käyn oikeata tietä —
ENSIM. VAIMO (pistävästi). Miksi kuitenkin kyyneleet vierivät poskillesi?
HAGAR. Oi, enkö itkisi, kun hän läksi vihoissansa … kun särkyi meidän ihana ystävyytemme…
TOINEN VAIMO. Älä sitäkään itke, Hagar! Jos hänen rakkautensa oli oikea, niin totisesti hän vielä katuu. Ellei niin tapahdu, ei ollut hän, tyttöseni, sinun ystävyyttäsi ansainnut…
HAGAR (tyyntyen). Niin, ah niin se on! — Nyt ymmärrän ja rauha palajaa sieluuni…
TOINEN VAIMO. Niin se on… (Laskee kätensä hänen olkapäälleen.) Katso,
Hagar! Minäkin rakastin … nuorukaista jota en voinut saada —