VAIMO Tulee. Hän on vanhanpuoleinen, niukan kumarainen rahvaannainen, päässä täyshuntu, joka varjostaa jossain määrin kasvojakin. Katse maahan luotuna, syvä mielenliikutus äänessä:
Olen Laudusta—sen tytön äiti, joka—
URMAS Sinä…? Tyyntyy, käy luo ja ottaa häntä kädestä, jonka vaimo ojentaa suuresti hämillään: Se tapaus on minuun koskenut.—Istu, äiti parka!
VAIMO Hievahtamatta: Kuulin että tyttöni turmioon saattaja aikoo käydä luonasi. Että aijot ottaa hänet täällä vastaan niinkuin ystävän ja vieraan—
URMAS Tietäisit, vaimo, kuinka se itseänikin inhottaa! Ja kuitenkin—enhän voi sulkea oveani ruhtinaan edusmieheltä.
VAIMO Värähtäen: Rukoilen tyttäreni ruumiin kautta.—Kuulin muidenkin käyneen siitä puhumassa.—Elleivät miehemme olisi luottaneet, ei olisi mitään vastaan otettavaa.
URMAS Ymmärrän—koettakaa tekin minua ymmärtää. Lupasin miehillenne että sanon tästä asiasta ankarat sanat. Mutta voidakseni niin tehdä, saattamatta maata vaaraan, minun täytyy ottaa hänet vastaan, koska hän on ilmottanut tänne tulevansa.
VAIMO
Rukoilen: älä päästä häpäisijää kotiemme kynnyksen yli.
URMAS Liikutettuna: Kun tämä on ainoastaan minun kotini, eihän kellään pitäisi olla valittamista.
VAIMO Hiljaa kuohahtaen: Sinun kotisi, vanhimmainen, on Mervian ensimäinen! —Miltei tukahtuneesti: Sinä siis et tahdo…?