URMAS Tuskastuneena: Tahdo…? Minä en voi!
VAIMO Työntää huntunsa niskaan, jolloin mustat suortuvat tulevat näkyviin, astuu askeleen, suoristautuu täyteen mittaansa. Muuttuneella äänellä: Urmas!
URMAS Peräytyy kauhistuneena taapäin, kohottaa torjuvasti kätensä: Mitä…? Nousevatko kuolleet haudoistaan…?
MERTSI Hiljaisen läpitunkevasti: Ei, vaan elävät, jotka ovat yksinäisyydessä odottaneet hetkeänsä.
URMAS Yhä kauhuissaan: Mitä tahdot minusta, Mertsi…?
MERTSI Tahdon sinut siirtää puoli ihmis-ikää takaperin. Minä, elämästä irtileikattu, jäin eloon, koska Mervian tulevaisuus oli minulle liian rakas. Tahdon sinua muistuttaa siitä nuoresta miehestä, joka kerran lupasi tämän Mervian liittää lujaksi ja kokonaiseksi, mutta joka nyt seisoo sekasorron ja hajaannuksen keskellä, horjuen oman itsensäkin edessä.
URMAS Tyytyneempänä, mutta syvästi liikutettuna: Silloin myöskin tiedät miksi minun nuoruuteni unelma särkyi.
MERTSI Tiedän. Siksi, että hylkäsit nuoruutesi uskon ja eksyit laskelmien poluille. Siksi että horjahdit vihaan, silloin kun olisi enin rakkautta kaivattu.
URMAS Sisäisestä kuohunnasta vavisten: Mertsi! Jos tämä oli minun hairahdukseni, mikä silloin on sinun heimosi osa tässä hajaannuksessa?
MERTSI Minun heimoni…? Pienen äänettömyyden jälkeen: Olin jo unohtanut kuuluneeni johonkin heimoon… Niin, »minun» heimoni syyt ovat monet ja raskaat. Mutta pitikö sinun, jolle jumalat olivat uskoneet suuren ajatuksen, painua niiden tasalle, joilla oli vain sirpaleajatus? Pitikö sinun, joka rakensit kansakunnan suurta tulevaisuuden pirttiä, kompastua … matalaan arkkuun? Ja oletko sinä, joka nousit kiroja poistamaan, koskaan ymmärtänyt minun heimoni kiroja?