ROUKA Painaa hänet hiljaa takaisin: Orjat juuri sukivat—kyllä pian joutuu. Huokaa raskaasti.
URMAS Raukeasti: Levähdämme vielä sillaikaa… Pitkä on meillä matka… Vaipuu horros-uneen.
HELJÄ Kurkistaa oman huoneensa ovesta, tule varpasillaan, kuiskaa: Nukkuuko hän? Kuinka on nyt?
ROUKA Huonosti, valtijatar, huonosti. On raivonnut melkein koko aamuhetken, juuri rauhottui.
HELJÄ Tulee Urmaan luo, katselee häntä: Voi jumalat, kuinka syvästi meitä koettelette!
ROUKA Ei sinun, valtijatar, pidä olla noin toivoton. Minä luulen että se on ohimenevää.
HELJÄ
Kunpa olisi! Minä toivoin niin paljon tuosta matkasta.
ROUKA
Samoin minä. Siinä asiassa hänen ajunsa on nytkin selvä ja kirkas.
Juuri kysyi ovatko hevoset jo satuloidut.
HELJÄ Voi, ystävä, ei hänestä enää ole matkan tekijäksi. Tämä hänen sielunsa mursi. Hyväilee hiljaa hänen päänojapielustaansa, pyyhkäsee kyyneleen.
ROUKA Tuo onneton armonpyyntö, johon hänetkin saatiin yhtymään, sitten Hallon katalat puuhat nuorukaisen kiinniottamiseksi—