HELJÄ Jännittyneenä: Mutta häntä ei ole saavutettu…?
ROUKA Ei, eikä saavutettanekkaan… Alennetulla äänellä: Kansalla on siitä asiasta oma uskonsa…
HELJÄ Tulee luo: Mitä…?
ROUKA Hiljaa: Ettei se ollut ihminen—niin uskovat. Katsos, kukaan ei nähnyt ikkunasta hyppäävän eikä pakoon juoksevan, vaikka sotamiehiä seisoi aivan ääressä ja tiet vilisi väkeä.
HELJÄ Niinkö…? Katsoo ylös, nyökäyttää päätään: Niin … ihme, ilmestys! —Hän nukkuu niin rauhallisesti. Tule, Rouka, saamaan virvoketta, pitkän yön valvottuasi! Lähtee, kääntyy: Ulkona jo sarastaa, täällä vielä soihdut palaa. Avaa lakeisaukon sulkulaudan, sammuttaa soihdut. Kirkas aamuvalo tunkeutuu pirttiin.—Ovella: Jätämme raolleen, niin kuulemme milloin herää. Menevät. Lyhyt äänettömyys.
URMAS Unissaan: Mertsi! Mertsi! Sinäkö se olitkin, Mertsi…? Äänettömyys.
Tuskissaan: Joka nuoruutensa uskon hylkää … joka itsensä pettää … ah painaa, painaa! Vääntelehtii: Mervian soitten sumut … tukehtaa, tukehtaa, tukehtaaa…
Kuuluu vienoa tiukujen helinää: pöydän toiseen päähän on ilmestynyt Taakankantaja. Hänellä ei ole enää taakkaansa. Hän nyökäyttää ystävällisesti ja hymyilee.
TAAKANKANTAJA Lähenee hiljaa, tiuvut vienosti soivat: Urmas!
URMAS Kohottaa päätään, kuuntelee—raukeaa takaisin: Väsyttää … painaa…