Iloisia uutisia, tärkeitä asioita—kuulitko sinä, äiti? Niin, se kasvaa kuin vyöryvä lumipallo! Miehiä menee, miehiä tulee, kirot suistuu, kiistat talttuu. Ja vaikka se nyt on veeniläisyyttä vastaan, niin se kuitenkin sulkee ja lopulta itseensä sulattaa kaikki, veenit ja mervit. Ja niin nousee vapaa, voimakas Mervian kansakunta, jonka ei tarvitse kumartaa itään eikä länteen, vaan joka on kerran näyttävä mikä on Mervian miehuus ja ponsi!
ORPA Hiljaa: Taivas suokoon, että niin kävisi! Pyyhkäsee kyyneleen silmänurkastaan: Nyt minä menen omaan pirttiini, lapseni. Nousee.
URMAS Nytkö jo…? _Tarttuu heltyneenä hänen käsiinsä, katsovat hetkisen ääneti toistensa silmiin. Menevät sillanteelta alas.
Orjattarelle, joka on seisonut sen aikaa oven luona:_ Sätene! Saata Orpa-valtijatar ja tule sitten tänne—pirttini jää sinun vastuullesi. Hiljemmin: Jos Heljä-valio sillaikaa tulee, pyydä istumaan—sano että viivyn tuskin hetkeä.
SÄTENE
Sanon. Poistuu Orvan kera.
URMAS _Palaa sillanteelle, käy pirtinpatsaalta päähineensä, menee.
Huone on hetkisen tyhjänä. Sitten ovi avautuu hiljan-hiljaa raolleen ja aukeamassa näkyy hunnuntapaisella pääliinalla suojaavasti verhotut naisen kasvot. Hän kurkistaa varovasti ympäri huonetta, vetäytyy sitten sisään, huoahtaa vapautuneesti ja työntää pääliinansa syrjemmä._
MERTSI Kalpeana, jännittynyt ilme kasvoillaan. Katsahtaa tarkastellen ympärilleen, hämmästyneenä: Näinkö köyhää ja autiota Urmaan kotona…? Peittämätön olki seinänä…? Missä ovat sarvet, taljat, uutimet ja peitot? Missä Orpa-äidin kirjoverhot, joista jo lapsena kuulin puhuttavan? _Äänettömyys.
Muistaa äkkiä_: »Mervan karhu», »Mervan havukka»! Näinkö alastomaksi, näinkö kaikki…? Äänettömyys. Liikutettuna: Mikä ihana voima, mikä säälimätön ankaruus! Nyt ymmärrän senkin… Sinun seinäsi ovat puhuneet, Urmas!
Astuu nopeasti sillannetta kohti, mutta kääntyy säikähtyneenä ympäri kuullessaan oven avautuvan: Ken…? Talon orjatarko?