1. Johdannon tulee koskea koko aineita eikä vaan jotakuta sen osaa.
2. Johdanto ei saa sisältää mitään, mikä kuuluu varsinaiseen aineeseen, koska johdanto on ainoastaan valmistus itse asialle.
3. Johdannon tulee olla lyhyt.
4. Johdannon lopun tulee sisältää luonteva siirtyminen itse käsittelyyn. [Katso edellä eri osain elimellisestä toisiinsa liittymisestä].
Johdannon pituutta ovat jotkut tyyliopin kirjoittajat koettaneet aivan tarkoin määritellä, esim. niin että sen tulee olla noin 8:s osa kirjoituksen koko pituudesta, toiset taas että sen pituus saa olla korkeintaan 6:s osa. Kaikki tarkemmat määrittelyt ovat kuitenkin tarpeettomia, kunhan vain muistetaan että johdanto on ainoastaan aineen valmistus ja että sen siis tulee olla lyhyt. Jotkut aineet vaativat pitempää johdantoa, toisissa riittää yksi ainoa lause. Esim. pienissä historiallisissa kertomuksissa ja kaskuissa näkee joskus johdantona ainoastaan »Vuonna 000 e.Kr.», luonnonkuvauksissa esim.: Seisomme Pallatvaaran korkeimmalla huipulla» j.n.e. Jotkut esitykset voivat alkaa aivan ilman johdantoa. Pienet kertomukset: n.s. pikakuvat, useimmat sanomalehtiuutiset y.m. alkavat suoraan aineen käsittelyllä.
Käsittely.
Käsittely on esityksen varsinainen osa, jossa itse asia ja sen perusteet esitetään. Siitä meidän ei kuitenkaan tarvitse enää sen enempää puhua, vaan ainoastaan viitata edellä esitettyyn ainesten ryhmittämistä koskevaan osastoon. Siellä on kaikki sanottuna, sillä jos ainesten ryhmittäminen on oikein suoritettu, ei tarvita muuta kuin liittää ainekset rakennukseen siinä järjestyksessä kuin ne esille tulevat
Muuan huomautus kuitenkin tehtäköön. Puhuimme alussa siitä, että eri osain tulee olla kokoonsa nähden keskenään suhteellisia. Joku voisi ehkä käsittää tämän niin, että käsittelyn eri ryhmäin tulee olla mahdollisuuden mukaan samankokoisia. Se ei ole tarkoitus. Niinkuin esineessä kukin osa, sopusuhtainen ollakseen, saa kokoa sisällyksensä eli tarkoituksensa mukaan, samoin tulee kunkin ryhmän kirjoituksessa saada laajuutta sisällyksensä eli arvonsa mukaan, niin ettei vähäpätöisille asioille anneta kovin paljo tilaa eikä taas tärkeämpiä seikkoja liiaksi supisteta. Kun kukin asia saa laajuutta ja painoa arvonsa mukaan, silloin syntyy eri ryhmäin välillä luonnollinen sopusointuisuus.
Loppulause.
»Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo», vakuuttaa sananparsi. Samaa voipi sanoa loppulauseesta. Se on esityksen viimeinen ja hyvinkin tärkeä osa. Siihen supistetaan koko esityksen sisällys, osoitetaan että kysymys, joka johdannossa annettiin ratkaistavaksi, tai tehtävä, joka otettiin suoritettavaksi, todellakin käsittelyssä on tullut perille saatetuksi. Loppulauseessa ikäänkuin kerrataan muutamalla sanalla esityksen sisällys, vedetään siitä lopputulos ja kiinnitetään tämä lukijan huomioon. Toisinaan taas, varsinkin sanomalehtikirjoituksissa ja puheissa, lausutaan esityksen johdosta joku mietelmä, kehoitus tai toivomus. Loppulause on siitäkin syystä tärkeä, kun se jättää loppuvaikutuksen lukijaan. Se on sen vuoksi taitavasti laadittava.