Pari hurjankiivasta vetäsyä, sitte pari joustavaa juoksuaskelta—nuorukainen ponnahtaa keksi koholla ilmaan. Lentää kossallepäin, laskeutuu, keksi iskeytyy kovasti läjähtäen johonkin—sitte ei sillalle näy mitään, kaikki katoo kossan taakse.
Alaspäinjuoksua … huutoa…
Mutta hetkisen päästä alkavat Äkeänlinnan kossamiehet heiluttaa vimmatusti hattujaan, ja mylvinän tapainen huuto kiitää ylöspäin. Mitä se? Jotkut pysähtyvät, toiset yhä kiihkeämmin juoksevat.
Silloin kohoaa äkkiä vastakkaiselle kossalle solakka vartalo ja heiluttaa riemuisesti hattuaan sillallepäin. Kaikki pysähtyvät kuin paikkaansa naulatut. Hatut heiluvat, liinat lieskuvat ja valtava riemuhuuto kierii rantoja pitkin.
Olavi astuu ripein askelin rannalle, mutta kasvot ovat aivan verettömät. Ensimmäinen, minkä hän näkee, on päremyllyn luona seisova kalpea, liikutuksesta värisevä tyttö. Hän seisoo yksin, muut ovat vielä pitkän matkan päässä.
Nuorukainen pysähtyy—astuakko suoraan, vai toisaanne kaartaa? Tyttö katsoo alas.
Nuorukainen lähenee. Tytön katse kohoaa, läikähtää kerran syvästi ja lämpimästi, heti taasen painuu—poskille tulvahtavat punaiset ruusut.
Nuorukaisen silmä hymyää ja hän kohottaa ohiastuessaan iloisesti hattuaan.
Sitte hänet jo nielevät riemuitsevan joukon tervehdyshuudot.
»Kohisevan-laskija! Terve, terve! Kaikkien laskijain kuningas! Ei ole sen vertaista!» Levoton joukko tungeksii hänen ympärillään.