»No oot sie jumalanviljalla ruokittu, oot kuitennii!» sanoo Väntti ja lyödä läjäyttää Olavia olkapäähän—on yhtenä ilonhykäyksenä koko mies lapikkaineen sikaareineen.
»Ja nyt sinä taisit jo liikanimenkin saada», lisää Falkki.—»Ettet ole enää silkkaa Olavia…»
»Ohoh!»
»Koskenlaskijaksi sinut nyt on ristitty—kelpaako?» »Käyhän se laatuun—pankaa vaan kirjoihin!» nuorukainen nauraa.
»Ja nyt mennään myllärille ne kahvit juomaan», Falkki taas sanoo.—»Kyllä ne nyt kannattaa vaikka kahdesti juoda!»
Kun Olavi asteli sinä iltana kortteeriinsa, istui Moision kamarin ikkunanpielessä levottomasti odottava tyttö.
Ja maantien vieressä odotti ylimmän aidaksen halkeamaan pistetty helottava ruusu.
Nuorukainen hypähti ojan yli—tytön pää vetäytyi verhon suojaan.
Ruusu ilmautui rintaan. Kiitollinen katse kiipesi puutarhan rinnettä ylöspäin, mutta ei tavannut ketään.
Kamarissa vaipui vaaleakutrinen pää pöydille käsien varaan—nuori tyttö hyrähti hiljaiseen itkuun.