»Elämä on niin kummallista!» sanoi hän kuin haaveillen. »Eikös se ole kummallista, kun on jostakin pitänyt, ja sitte tuntuu yhtäkkiä niinkuin se ei olisikaan mitään?» Tyttö katsoi kysyvin silmin.
»Esimerkiksi tämä minun elämäni! Se on tähän saakka ollut kuin kaunista satua, mutta nyt…»
»Mutta nyt…?»
»Nyt minä en tiedä mitä se on, onko se oikeastaan mitään. Kylästä kylään, koskelta koskelle, sadusta satuun…»
Puhe katkesi taasen———.
»Mutta miksi sinä sillälailla kulet?» kysyi tyttö hiljaa, kuin arastellen.—»Sitä minä olen usein ihmetellyt.»
»Ja minä itse ihmettelen miksi minun täytyy kulkea, ja että täytyykö minun, ja kuitenkin minun täytyy!»
»Täytyykö sinun? Etkö sinä voisi olla kotonasi…?» tyttö taasen epäröiden kysyi. »Eivätkö vanhempasi vielä elä—sinä et ole niistä mitään puhunut?»
»Kyllä, kyllä he elävät.»
»Jos olisit heidän luonaan…?»