Oli sunnuntai-iltapäivä. Tukkilaiset tekivät lähtöä.
Kylän nuoriso, jopa joukko vanhempiakin ihmisiä oli keräytynyt Kohisevan alla olevan lahden rannatse kulkevalle maantielle lähtijöitä katsomaan.
Lahti oli jo tukeista puhdas, miltei tyhjä häntäpuomi liukui miesten vetämänä nopeasti suvantoa alaspäin. Jotkut kulkivat edellä, työnnellen ruohikkoon tarttuneita tukkeja virranvuolteeseen, toiset kävelivät jouten rantatörmillä, leikillisiä jäähyväisiä huudellen.
Lahden rannassa, katselijain kohdalla, oli yksinäinen tukki, pää matalalle vedettynä. Tukin kohdalla rannalla oli keksi.
»Se on Koskenlaskijan», selitti joku. »Kuuluu vielä olevan jossakin asioillaan.»
Joukossa erään sydän levottomasti sykähti.
»No sitte saamme nähdä sen vielä kerran pölkyllä—häntä varten kai se tuo on jätetty?»
»Tietysti. Mitäs se kävellä viitsii, jolla on sellaiset hevoset!—Tuolta hän jo tuleekin!»
Nuorukainen tuli kuin rajutuuli rinnetietä alas.
Eräs joukossa kalpeni. Hän näki askeleista miten asia oli päättynyt. Mitä tavatonta siellä onkaan tapahtunut, kun hän noin kuohuksissaan tulee?