Nuorukainen läheni. Hänen kasvonsa olivat kuin palttina, huulet yhteenpuristetut ja silmistä näkyi silloin tällöin säkenöivä välähdys, vaikka hän katsoikin koko ajan suoraan suvannolle.
Hän astui joukon ohi hattuaan kohottaen, mutta puoleen katsomatta.
»Mitä on tapahtunut?» kysyivät ihmisten silmät, mutta ääneen ei kukaan sanonut mitään.
Kalpea tyttö pelkäsi kaatuvansa ja tarttui rantatien johteeseen.
Nuorukainen tempasi keksinsä, työnsi tukin väljälle ja hyppäsi selkään. Sitte hän veti muutamia voimakkaita vetäsyjä ja kääntyi ympäri, katsoen tiellä seisovaan joukkoon. Etsi ja tapasi kalpeat kasvot.
»Hyvästi!» sanoi hän hattuaan heilauttaen.
»Hyvästi, hyvästi! Tule toistekin, sinä Koskenlaskija!»
Hatut heiluivat, jotkut tytöt liehuttivat liinojaan.
Nuorukainen seisoi yhä rantaanpäin kääntyneenä ja meloi hiljalleen takaperin lahdelle.
Rannalla seisojain olisi tehnyt mieli huutaa hänelle ystävällisiä jäähyväissanoja, mutta kukaan ei saanut sanaakaan suustaan, vaan ainoastaan katsoi kalpeisiin kasvoihin.