Ne olivat kuin lumi, kun hän ne kohotti ja katsoi suoraan joukkoon, lakaten melomasta.
»Ne rahat, jotka vaskesta valetaan, ne annetaan vaivaisille. Tytölleni olisin kelvannut, vaan en kelvannut vanhemmille!»
Se tuli värähdellen kuin vihlova valitus, saaden kuulijat miltei säpsähtämään.
»Mikäs sen nyt on—ei se ole ikänä tuollalailla laulanut?» »Ole vaiti ja kuuntele!»
Nuorukainen katseli hetkisen veteen, meloen hiljalleen takaperin, ja jatkoi sitte toisella sävelellä:
»Kosken rannalla kotini seisoo, ja vaahto se seinään lyöpi. Maailman koskissa jalkani kastuu, sen tyrskyt ne kasvoille lyöpi.»
Kuulijat katsoivat hämmästyneinä toistensa silmiin: se laulaa itsestään!
»Eikä se ollut kevätpäivä, kun minä tänne synnyin; vaan se oli synkeä syksypäivä, kun minä kulkija synnyin.»
»Äitini itki ja kukkia katsoi, kun mua kuopusta kantoi; tulipunakukkaa äitini katsoi, kun mulle rintaa antoi.»
Nuorukainen oli nyt keskellä lahtea ja meloi taasen hiljalleen, kalpeat kasvot yhä veteen tähtäsivät. Rannalla ei kukaan hievahtanutkaan, jokainen vain odotti.