»Se kukka mun tielläni punotti, se oli niin kaunis ja suuri; sen riemuin rintaani painalsin, vaan siin' oli murheen juuri.»
»Sen kukan tähden kotoa läksin, ja isä se polki jalkaa; ja äiti itki ikkunan luona: nyt sinun surusi alkaa!»
Joku tyttö pyyhkäsi silmänurkkaansa. Kaikki olivat liikutettuja.
»Se on se tulipunakukka, tulipuna-, tulipunakukka! Sinä sen kukan kyllä tunnet, sinä tyttö, tyttö-rukka!»
Hän heilautti nopeasti hattuaan ja kääntyi joellepäin, alkaen ripeästi soutaa.
Hatut heiluivat ja liinat liehuivat. Ne liehuivat kauvan ja innostuneesti, mutta nuorukainen ei enää katsonut taakseen, vaan souti niin että vesi kohisi pölkyn nenässä.
12. VEDENNEITO JA AHTI
Virta vieri hiljalleen—virta vieri, kaisla huojui.
Virran toisella rannalla asui vihreä havumetsä, toisen olivat niityt ja pellot itselleen vallanneet. Viimemainittujen keskitse, muutamia kymmeniä syliä rannasta, kulki maantie.
Maantietä astui nuori tyttö—levotonna, epäröiden, tuon tuostakin joelle katsoen.