Tyttö pysähtyi. Joella kajasti tukkilaisten puomi, toisella rannalla valkoisia keksiä. Ja vielä joku—mies, joka loikoi metsänrannassa pää käsivarren varassa.
Tyttö katseli. Mies ei hievahtanut.
Tyttö yhä epäröi, astui askeleen, toisen jo takaisin. Astui vihdoin päättävästi maantieltä niitylle ja hävisi puronojanteeseen, joka kulki sillä kohti suoraan rantaan.
Jälleennäkemisen ilo kamppaili loukatun ylpeyden ja katkeruuden kanssa nuorukaisen rinnassa. Hän olisi tahtonut juosta veden yli, rientää vastaan ja sulkea tytön syliinsä—mitään ajattelematta, mistään välittämättä. Mutta välillä oli jotakin, kylmää ja kirkasta kuin se vesi, joka heidät erotti.
Tyttö saapui rannalle, pysähtyi ja katseli veden yli—hievahtamatta, sanaa sanomatta.
Nuorukainen ei voinut enää itseään pidättää, vaan ponnahti ylös.
»Sinä tulit!» sanoi hän miltei lämpimästi, astuen rantaan.
»Tulin—en minä voinut olla tulematta», vastasi tyttö niin hiljaa, että se tuskin kuului toiselle rannalle.
»Enkä minä sinua ajattelematta…»
Joki katsoi kumpaistakin silmiin: »Kunpa minä nyt olisin jäässä!»