»Sinä osaat mitä tahdot—rakkaus osaa kaikkea!»
»Vaan sittenkin, tuon sinun kertomuksesi jälkeen…»
»Sinähän itse sanoit sitä kauniiksi—?»
»Niin sitä ajatusta, minkä sinä olit siihen kätkenyt, mutta sanoinhan minä sitä kamalaksikin—sitä erästä kohtaa.»
»Niinhän sinä sanoit—sitä kaikkein kauniinta… Etkö sinä voi antaa?» kysyi hän värisevin huulin.
»Voi, voi», sanoi Olavi ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan. »Enhän minä tahtoisi sinulta mitään kieltää, mutta minä en saisi senjälkeen koskaan mielestäni sitä erästä kohtaa…»
»Minä melkein arvasin, että näin kävisi—et sinä voi minua ymmärtää, sillä sinä et ole minä. Mutta jotain minun täytyy saada, en minä voi ilman elää», sanoi hän kiihkeästi. »Katsoppas!»
Hän veti povestaan sinisestä silkistä tehdyn pienen kotelon, joka riippui hänen kaulassaan punaisessa silkkinauhassa punaisine nauharuusukkeineen.
»Se ulottuu juuri sille kohdalle—katsoppas!»
»Kuinka kaunis!» huudahti Olavi kuin hädästä pelastunut, ottaen kotelon käteensä. »Ja sinä tahdot siihen jotakin?»