»Et—sinä olet säästänyt sen minua varten!» sanoi tyttö painokkaasti.
Olavia hävetti—millaiseksi raukaksi hän koettikaan itsensä pakottaa! Miksei hän noussut ylös, temmannut tuota ihmeellistä, väräjävää lasta syliinsä ja vannonut: sinä se olet, joka olet minun sydämeni syvimpiä kieliä väräyttänyt—sinä olet minun ja minä sinun, nyt ja ijankaikkisesti!
Hän nousi ja äänessä oli tulta:
»Niin, sinua vartenhan se on otettukin, sinua eikä ketään muuta..!»
Mutta sanat katkesivat siihen—niinkuin raskasta hiekkaa olisi valunut hänen suoniinsa. Hän haparoi vapisevin käsin kuvansa pöytälaatikosta ja vaipui sitte kuin halvautunut tuolilleen.
Tyttö katseli häntä tähtinä säteilevin silmin, onnen kirkastus kasvoillaan.
Olavi ei voinut sitä kestää, vaan painoi päänsä alas:
'Mikä minun on tullut? Miksi minä petän hänet ja itseni? Miksi minä annan kerjäläisen muruja sille, jonka pitäisi kaikki saada?'
Mutta tyttö piti yhä kuvaa kädessään ja katseli säteilevin silmin vuoroin kuvaa, vuoroin Olavia.
»Kyllä se olet sinä», sanoi hän vihdoin, koskettaen kuvaa hiljaa huulillaan ja pannen sen koteloon. Kotelo katosi poveen.