»Ja nyt en minä enää mitään pyydä, vaan kiitän sinua koko ikäni. Olet poissa, ja sentään luonani. Sinulle illalla maatapannessani puhelen ja aamulla ensiksi sinua katselen, ja kuiskailen kanssasi niinkuin ennenkin. Ja kun minut haudataan, niin sekin haudataan minun kanssani.»
Syvä liikutus oli vallannut Olavin—niinkuin joku olisi repinyt häntä kahtia, kolmia, kappaleiksi. Hän katsahti tytön kasvoihin. Kuinka ehjää, pyhää ja puhdasta kaikki! Miksei hän itse voinut olla samanlainen? Mitä kummaa hänelle on tapahtunutkaan—?
Hän olisi tahtonut heittäytyä lattialle tytön viereen ja sanoa kaikki—sanoa ja kohota jälleen nuorukaiseksi, puhtaaksi ja kokonaiseksi, ja tuntea niinkuin tuo toinen tunsi. Mutta hän ei voinut—'sinun kevätkuusi on ainaisesti ohi!' huusi kuin jäätävä viima hänen sisässään. Ja kun tyttö kietoi käsivartensa hänen jalkojensa ympärille, niin hän tuskin uskalsi kumartua hänen ylitsensä, laskea kätensä hänen olkapäilleen ja painaa kuin anteeksipyytäen huulensa hänen otsalleen hiustenrajaan. Kuumia pisaroita alkoi tipahdella hänen polvilleen, kuumia pisaroita alkoi tipahdella tytön hiuksille. Ne kumpuivat syvistä, värisevistä lähteistä kummatkin—mutta erilaisista lähteistä, ja vierivät omia uriaan kummatkin.
17. TUMMAT JUOVAT
Sunnuntaiaamu—tyyni, rauhaisa sunnuntaiaamu. Olavi oli juuri ajanut partansa ja istui vielä tukkaansa sukien peilin edessä pöydän ääressä.
»Niinkuin nuo lahdekkeet hiustenrajassa olisivat syventyneet», ajatteli hän itsekseen.—»No, miehekkäämmältä vain näyttää!»
Hän pani harjan pöydälle, käänsi hiukan päätään ja katsahti vielä kerran.
»Taidanpa olla hiukan kalvakkakin», ajatteli hän edelleen.—»Vaan enhän minä mikään rippikoulupoika enää olekkaan!»
Hän aikoi juuri nousta.
»Katsoppas vielä kerran—hiukan tarkempaan!» kehotti peili.