Olavi otti harjan, pyyhkäsi pari kertaa viiksiään ja hymyili:
»Enpä minä nyt enää mitään huomaa.»
»Vai et huomaa…?» virkahti peili miltei ilkkuen. »Vilkaseppas hiukan silmiesi alle!»
Niinkuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmistään. Peilistä tuijotti häntä vastaan kalvakka mies, jolla oli vaelluksen ja ristiriitojen viivat kulmillaan ja silmäin alla leveät, tummanharmaat juovat, niinkuin sinetit nimikirjotuksen alla. »Onko se mahdollista?» huudahti hän, tuntien veren jähmettyvän suonissaan.
»Onko se ihmeellistä?» vastasi peili kylmällä äänellä.
Mies peilissä yhä tuijotti tummine juovineen.
»Mistä minä ne olen saanut?» huudahti Olavi tuskaisella äänellä.
»Se sinun pitäisi kysymättäsikin tietää!» peili vastasi. »Sinullakin on nyt 'merkki'—pyytämättäsi.»
Mies peilissä tuijotti, tummat juovat tuijottivat. Hän olisi tahtonut kääntää päänsä toisaanne tai ummistaa silmänsä, mutta hän ei voinut. Sillä hän tunsi niinkuin hänen takanaan olisi seisonut suuri, ankara mies, ruoska koholla ja komentanut: »katso!»
Hän katsoi.