Kruunusta oli vain metallilankoja ja myrtinsirpaleita jälellä—Olavi potkasi vielä viimeksi hunnun syrjään. Sitte hän suoristausi ja katsoi Kyllikkiin hurjasti, niinkuin mies, joka on kukistanut yhden vihollisensa ja nyt silmää toiseen.
»Tahtoisitko nyt viimeinkin sanoa mitä tämä kaikki merkitsee» virkkoi Kyllikki—yhä tyynesti, mutta niin muuttuneella äänellä, että hän pelästyi sitä itsekkin.
»Kyllä, jumal-avita! Jos minulla olisi revolverini, niin vastaisin silmänräpäyksessä niin, ettet enää ikänä kyselisi!»
Kyllikistä tuntui niinkuin kaikki veri olisi paennut hänen suonistaan ja sen sijaan virrannut kylmä viima, huutava hätä ja neuvottomuus. Häntä oli häväisty, hänen kruununsa ja morsianonnensa oli lattiaan polettu, jälellä oli vain mies, joka raivosi ja uhkasi. Hän tarkasti Olavia pitkään, ikäänkuin yhdellä silmäyksellä käsittääkseen mistä metallista hän oikeastaan oli tehty. Ja hän tunsi vaistomaisesti seisovansa jonkun suuren ja hirmuisen edessä, josta koko heidän tulevaisuutensa riippui—yhdestä ainoasta sanasta ja liikkeestä, mihin hän nyt ensiksi ryhtyisi. Hän muisti äkkiä jotakin ja veri syöksyi humisten hänen päähänsä… Uskaltaisiko tuo mies? Onko hänen vihansa suurempi kuin rakkautensa?
Hän teki nopeasti päätöksensä: nyt taikka ei koskaan, muuten on kaikki hukassa! Astui piirongin luo ja avasi alimman laatikon. Etsi kiireisesti jotakin, ja kun ei löytänyt, niin työnsi laatikon kiinni. Avasi sitte toisen, kohosi hetken päästä ylös ja astui tyynein, päättävin askelin Olavin eteen pöydän luo, vaikka sydän löi niin että jyskytti.
Pöydälle laskeutui vanhanaikuinen kookas revolveri, jonka tummankiiltävä piippu välkkyi kynttiläin valossa.
»Siinä on se, jota kaipaat, luoteja on täysi panos—minä odotan vastausta.»
Hän sanoi sen harvaan, ponnistaen kaikki voimansa ettei ääni pettäisi, astui pari askeletta taaksepäin ja jäi odottamaan—kasvoiltaan lumivalkeana, värähtämätön katse Olaviin tähdättynä ja hengitys miltei lakanneena.
Ratkaiseva silmänräpäys oli tullut. Se tuntui Kyllikistä pitkältä kuin ijankaikkisuus, ja hän olisi kaatunut, ellei olisi tuntenut itseään jäykäksi kuin jääpuikko.
Olavi seisoi liikkumattomana, tuijottaen häneen kuin kummitukseen. Hän oli nähnyt hänet kerran ennenkin samanlaisena, yhtä kalpeana ja päättäväisenä—silloin vanhan Moision edessä. Ja tuo vertaus iski häneen kuin ahdistava tuska, ja revolveri pöydällä oli niinkuin vaatteet, joita Kyllikki taasen alkoi riisua.