»Mitä sinä oikein tarkotat—tahdotko tehdä minut hulluksi?» huusi hän tukehtuneella äänellä, repien molemmin käsin epätoivoisena tukkaansa ja syöksähtäen rajusti ovellepäin.
Kyllikki tunsi veren ja lämmön palaavan tyrskyten ruumiiseensa.
Olavi astui pari kertaa perän ja oven väliä ja riensi sitte kuin tuulispää Kyllikin eteen. Hänen verensä oli päässyt salpauksestaan ja hän tunsi taasen kohoavansa tuomari-istuimelleen.
»Sinä vielä uhmaat, salapetturi!» huusi hän vihasta kalpeana ja jalkaansa lattiaan polkaisten. »Tiedätkö mikä sinä olet? Valehtelija ja valapatto! Ja mitä sinä olet tehnyt? Sinä olet pettänyt minut! Sinä olet turmellut minun hääiltani—sinä olet hävittänyt minun onneni ja tulevaisuuteni—sinä olet häväissyt minut koko maailman edessä—sinä et ole puhdas, vaan sinä…» Ilma loppui hänen keuhkoistaan ja hän veti sitä kiihkeästi, jatkaen särkyneellä äänellä: »Ja nyt on tilin hetki tullut! Tunnetko sinä erään miehen, elukan, jolla oli tänä iltana punainen nauha kaulassa ja paksut hopeaperät liivin päällä? Valehtele nytkin, jos uskallat!»
»Tunnen—hyvinkin.»
»Tietysti, kuinkas muuten…!» Hän nauroi kamalaa, hermostunutta naurua.
»Ja tuo elukka tuli minun hääiltanani minun eteeni ja sanoi…»
Hän keskeytti lauseensa, hän tahtoi häntä kiduttaa. »Mitä hän sanoi—?» kysyi Kyllikki henkeään pidättäen.
»Sitä, minkä sinä itsekkin tiedät—että sinä olet ollut hänen vaimonsa, vaikka vihkimättä!»
Ja Olavi näki tyydytyksekseen kuinka tuo lause iski Kyllikkiin kuin vasama—niinkuin tarkotuskin oli.
Kyllikki tunsi joka luusolmunsa vapisevan. Hän tunsi vihaavansa Olavia—koko tuota sukua, joista yksi kantoi väärää todistusta ja toinen raivosi, jotka puhuivat heidän hääillastaan ja heidän onnestaan ja vaativat puhtautta—muilta vaan ei itseltään. Hän tunsi että heidän täytyi nyt iskeä yhteen ja repiä toisiaan, pelkäämättä ja armahtamatta—murskata kaikki, jos mieli mitään rakentaa.