»Ei», vastasi nuorukainen katsoen avoimesti äitinsä silmiin; »mutta minä rakastan häntä!»
Äidin kädet vavahtivat ja hän huokasi syvään. Mutta hän ei puhunut pitkään aikaan mitään, vaan näytti ikäänkuin taasen katselevan kauvas ja kyselevän sieltä, mitä hänen nyt pitäisi sanoa.
»Niin se onkin», sanoi hän vihdoin, »että se on otettava, jota rakastaa; se eikä kukaan muu. Sinä kuitenkin tiedät, ettei tähän sukuun ole vielä koskaan piikaa naitu … ja mitä rakkauteen tulee, niin siitä asiasta sinä et tiedä vielä mitään.»
Nuorukaisen veri kuohahti ja hän aikoi sanoa jotakin, mutta näki äitinsä kasvoilla sellaisen arvokkuuden ja vanhemmuuden ilmeen, että ajatus kuoleutui sanoiksi syntymättä.
»Mene sinä nyt maata!» sanoi äiti lempeästi. »Me puhumme joskus toiste näistä asioista enemmän.»
4. ISÄ JA POIKA
Aamiainen oli syöty, väki työntyi tuvan ovesta ulos.
»Jäähän, Olavi!» virkahti Koskelan isäntä peräpenkiltä. »Olisi hiukan puhumista.»
Olavi tunsi korviensa kuumenevan. Hän tiesi mistä isä tahtoi puhua—oli vain odottanut milloin se tapahtuisi.
He olivat nyt kolmen, äiti uunin luona seisoen.