Kevät joutui, aurinko ja pakkanen kävivät ilmi sotaa—hanget ouruina vierivät.
Olavin mielessä alkoivat kummat ourut kuohua.
»Hän rakastaa minua—lämpimästi ja vilpittömästi!» puheli nuorukainen itsekseen. »Mutta onko hänen rakkautensa oikein suurta ja syvää, sellaista joka on valmis maan ja taivaan unohtamaan ja kokonaan rakastetulleen antautumaan?»
»Ja voisitko sinä ottaa sellaisen uhrin vastaan—sellaiselta tytöltä…?»
»En suinkaan, enhän minä sitä tarkotakkaan! Mutta kun minä voisin edes kerran veressäni tuntea, että hän on kokonaan minun ja minun tähteni valmis kaikki uhraamaan.»
»Ja sekö se olisi rakkauden syvin tunnusmerkki—häpeä!» Iltataivas selkeni, tähdet syttyivät, kummat ourut jäähän riittyivät.
Aurinko helotti, kummat ourut puroina juoksivat—nuorukaisen jälessä, sivuilla, kaikkialla, samean veden soliseva soitto alati korvissaan.
»Ja kuitenkin minä tahtoisin sen tietää—koetella hänen rakkautensa syvyyttä!»
»Etkö ymmärrä että se olisi raakaa, että sen täytyy loukata sellaista tyttöä?»
»Mutta sehän on vain kysymys, vain leikillä!»