Uutela oli maannut jo neljä päivää—tämä oli viides.
Jokainen voi nähdä, ettei hän siltä sijalta enää nousisi.
Mutta Uutela itse hymyili ja puheli niinkuin tämä olisi ollut vain tuommoinen satunnainen pahoinvointi, joka ei kovin harmitakkaan, kun se ei satu erityisemmin kiireisenä työaikana.
Tänä aamuna vanha emäntä kuitenkin tunsi täytyvänsä kysyä, eikö Uutela haluaisi pappia—vaikka se kysymys olikin vähän vaikea.
Uutela oli hetken vaiti, ikäänkuin hänkin olisi asiaa ajatellut. Mutta sitten hän hymyili tyyntä hymyään.
»Ei—en minä pappia tarvitse», sanoi hän harvaan ja vakuuttavasti, katsoen emäntää silmiin ja ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi vielä nyökäyttäen hiljaa päätään. »Ja mitäs tässä muutenkaan papilla—kun yskäkin jo on helpottanut—pian minä nyt paranen.»
Vanha emäntä ymmärsi mitä hän tuolla paranemisella tarkotti ja käänsi päänsä toisaanne.
»Mikäs sellaisen miehen», ajatteli hän.—»Vaikka kyllähän pappi sentään olisi hyvä ollut.»
Niin kului aamupäivä.