Uutela tunsi tuskien, jotka olivat näinä päivinä olleet toisinaan hyvinkin ankarat, kokonaan raukenevan ja jonkunmoisen oudon, väsymyksen sekaisen viileyden hiipivän olemukseensa.
»Iltapäivällä», ajatteli hän. »Niin minä luulen.»
Hänen oli niin hyvä olla, että kaikki oli nyt valmiina. Testamentti lepäsi tyynyn alla, odottaen vain hetkeään. Kaikki oli järjestyksessä, hän itse kaikkien kanssa selvissä väleissä.
Ja niin hänen ajatuksensa alkoivat yhä useammin siirtyä nykyisyydestä menneisyyteen—Hämeeseen, miehuusvuosiin, sisareen, entisiin taloihin ja peltoihin, vaimovainaaseen.
Varsinkin viimemainittuun ja Lumikankaan aikoihin. Milloin he yhdessä kuokkivat pellonsarkoja pitemmiksi, milloin mitäkin puuhailivat.
Ikäänkuin Maija olisi tuontuostakin katsahtanut häneen salaa ja nyökäyttänyt: »Mitäs sinä niistä talontyttäristä, puuhataan me vain täällä—näethän että pian me tästä talon laitamme!»
Niinkuin hän itse olisi nyökäyttänyt vastaan, samoin salaa: »Kyllä näen, kyllä näen—puuhataan me vain!»
Mutta silloin, juuri ennen päivällisaikaa, hän ikäänkuin havahtui ja hänen huolehtiva hämäläishenkensä taas heräsi. Hän huomasi ettei kaikki ollutkaan vielä toimitettu—sinne Hämeeseen päin.
»Taitaa sentään olla tarpeetonta», ajatteli hän. »Kyllähän Karoliina sen muutenkin ymmärtää.»
Mutta hän muutti mieltään.