Hän näki hautumaan edessään—haapoineen, koivuineen ja pajuineen, valkoisine ja mustine ristineen. Kaikkia muita rehevämpänä seisoi suuri kulmahaapa, ja Maija-vainaan valkea risti pilkotti niin kauniisti sen lehtevien oksien alta.
Mutta hänelle tuli äkkiä vaikea hetki—hän muisti kerran ikäänkuin hävenneensä sitä kulmaa. Vaan se tunne meni pian ohitse. »Kyllähän Karoliina sen nyt laittaa», ajatteli hän.
Seuraavana silmänräpäyksenä hän ei enää muistanut, että semmoista oli koskaan tapahtunutkaan. Hän näki vain ristin pilkottavan oksien alta. Sitten hän kuuli kuin hiljaista soittoa—koivujen ja pajujen vieno hyminä ja haavanlehtien äänekkäämpi lepatus ne siinä soitoksi yhtyivät. Hänen tuli niin ihmeellisen hyvä ja juhlallinen olla, että hän rupesi katselemaan ympärilleen mihinkä istuutuisi, tuota soittoa pitempäänkin kuunnellakseen.
Mutta hän tunsi samalla niinkuin Helka olisi koskettanut häntä paidanhihaan: »Mitäs sitten pannaan?»
»Kas kun unohdin koko kirjeeni—Ei panna enää muuta kuin vain näin: Ei nyt muuta tällä kertaa. Tahdoin vain tietää antaa, että olen teitä ajatellut.—Pane sentään vielä päivänmäärä.»
Niinkuin tyttö olisi kumartunut taas kirjoittamaan.
»Siitä se ymmärtää, kun kuulee, että se oli juuri vähää ennen», ajatteli Uutela.
Kirje oli nyt valmis. Mutta Uutela ajatteli vielä mitä hän sitten sanoisi tytölle itselleen, koska tämä varmaan oli viimeinen kerta, kun hän hänelle puhui.
»Tekeekös sinun mielesi Hämeeseen?» oli hän kysyvinään.
»Tekee niin kovasti», vastasi tyttö ja painoi päänsä alas.