Niinkuin Uutela olisi ojentanut toisen kätensä tytön päälaelle: »Kyllä sinä vielä pääset.—Kiitos nyt vain!»
Sitten hän vaipui taas mietteisiinsä.
»Oikeastaan minun pitäisi päästä sinne itsekin—Maija-vainaan viereen—sinne minä kuitenkin kuulun», ajatteli hän. »Voisinhan minä niin määrätä.»
»Lapsellisuutta!» päätti hän hetkisen päästä. »Onhan yhdentekevää missä makaan.» Ja hänen korvissaan alkoi taas humista koivujen, haapojen ja pajujen hiljainen soitto.
Tuokion päästä hän kuitenkin muisti jotain ja katsahti viereensä: »Kyllähän sinä sen sitten toimitat postiin?»
Uutelan täytyi nauraa omalle erehdykselleen—kirjehän oli vielä kirjottamatta!
Mutta hän tunsi itsensä väsyneeksi ja hänen teki mieli vielä vähän kuunnella tuota ihmeellistä soittoa, joka yhä humisi hänen korvissaan.
»Pianhan sen pistää sitten iltapäivälläkin—kun se nyt on valmiiksi ajateltu.»
Päivällisaikaan tulivat pojat sisään, ikäänkuin katsomaan, uskaltaisivatko enää mennä peltotöihin, vai pysyttelisivätkö kotosalla.