Uutelan silmät alkoivat sädehtiä, kun hän näki pojat. Hän huomasi että he olivat alakuloisia.
»Meneekös rikonta hienoksi?» kysyi hän kääntääkseen ajatukset toisaanne.
»Kyllä, oikein kauniiksi», vastasi Vihtori keventyneesti.
Uutela nyökäytteli heille päätään ja hymyili.
»Ei Uutela taida vielä kovin huono ollakkaan?» kysyi Vihtori hätäisen kömpelösti.
»Ei—olen nyt jo parempi», vastasi Uutela.
Se oli itse asiassa totta, mutta Uutelasta tuntui ettei se kuitenkaan ollut rehellinen vastaus siinä mielessä, missä ymmärsi poikain kysyneen. Hän viittasi heidät luokseen.
Hänen tuli vaikea olla, ettei hän voinut sanoa heille, niinkuin olisi tahtonut: »Olkoon nyt Hovi onneksi—teille ja lapsillenne!» Hän olisi niin mielellään tahtonut sanoa juuri nuo sanat noille ahkerille, kelpo pojille, joita hän tunsi rakastavansa kuin omiaan.
Mutta hän ei voinut. Hän ainoastaan ojensi heille käden kummallekin ja sanoi liikutuksesta tärähtävällä äänellä: »Kiitos nyt vain, pojat!» nyökäytti päätään ja kääntyi seinään päin.
Pojat ymmärsivät sen hyvästijätöksi, katsahtivat vielä kerran ja läksivät sitten silmät kyynelissä kiireesti ulos.