Kun Keskitalo näki poikain näin tulevan, niin hän katsoi vaimoaan silmiin ja he menivät yhdessä sisään.
Keskitalo istahti lähelle vuodetta, vanha emäntä vähän syrjempään.
Molemmat miehet tunsivat, että heidän vihdoinkin pitäisi puhua. Mutta kumpikaan ei saanut sanoiksi, vaan ainoastaan ajatteli. Niin kului pitkä aika.
Vihdoin Keskitalo tunsi että nyt sen täytyi tapahtua. Mutta kaikki se, mitä hän oli ajatellut sanoa, tuntui nyt sopimattomalta, ja niin hän sanoi ainoastaan:
»Minä aina luulin, että minä tästä ensiksi lähtisin...»
Uutela kääntyi häneen päin ja katsoi suoraan silmiin—ensi kerran sen jälkeen, kun heidän välinsä sekaantuivat.
»Minä tässä taidan kypsempi olla...» sanoi hän hiljaa, tuntien että se sisälsi kaikki, mitä heidän välillään sanomista olikin.
Niin sen tunsi Keskitalokin. Hänet valtasi niin voimakas mielenliikutus, ettei hän voinut enää sanoa mitään, vaikka oli valmis lause huulilla, vaan painui kumaraan. Sitten hän sai lievän yskänkohtauksen.
Uutela kääntyi Keskitaloon päin ja katseli häntä pitkän aikaa osanottavasti.