»Sinä tulet pian perässä», ajatteli hän heltyneenä.
Keskitalon yskä helpotti. Hän kääntyi kasvot punaisina Uutelaan.
»Mutta jotka toimellisesti vaeltaneet ovat, tulevat rauhaan ja lepäävät kammioissansa», sanoi hän kuin viimeiset voimansa ponnistaen ja katsoi Uutelaa avoimesti silmiin, niinkuin hän vilpittömästi noilla sanoilla nimenomaan Uutelaa tarkotti.
Mutta Uutelan oli vallannut ankara mielenliikutus. Hän ponnisti kaikki voimansa, laski molemmat kätensä tuolin selustimella hervottomasti lepäävälle Keskitalon käsivarrelle ja sanoi sillä äänellä ja katseella, että toinenkin ymmärsi kaiken olevan nyt heidän välillään sovitun:
»Niin on, niin on, naapuri.—Jättäisittekö nyt minut vähän—kyllä sitten kutsun, kun aika tulee.»
Uutelan oli vallannut tuska ja hätä. Se oli alkanut sinä hetkenä, kun Keskitalo rupesi yskimään, ja yhä lisääntynyt katsellessaan hänen laihaa, surun ja taudin murtamaa olemustaan, kun tämä siinä kumarruksissaan ryki ja takoi.
»Mikä maailman menon ohjaaja minä olen?» välähti hänen mielessään tuskaisesti. »Elämä yksin on opettaja. Kunkin tulee hoitaa vain omat asiansa ja jättää muut rauhaan.»
Hän huomasi yhtäkkiä, että testamentti tuolla pään alla olikin kokonaan sitä vastaan, jopa kaikki ne kauniit ja ystävälliset ajatuksetkin, jotka siihen olivat liittyneet, olivat vain toisten tarkotusten kaunistusta.—Kuinka hän oli niin eksynyt, ja kuitenkin luullut olevansa oikealla pohjalla, valmis astumaan iäisyyteen?
Hän tärisi mielenliikutuksesta, kun hän vapisevin käsin kaivoi testamentin esiin. Se poltti hänen sormiaan, kun hän koetti peitteen alla vetää sitä rikki. Monikertainen paperi teki vastusta, hän hätääntyi yhä enemmän. Hän aukasi sen, ja sai vihdoin kahtia. Sitten hän repäsi vielä kerran toisinpäin—hiljaa ja jännitettynä, ettei ääni kuuluisi raollaan olevasta ovesta keittiöön.