Kun se oli tehty, tunsi hän itsensä niin raukeaksi, ettei hän olisi voinut ainoata jäsentä liikuttaa. »Nyt ei loppu ole kaukana», ajatteli hän.
»Pitäisi nyt lisätä Karoliinalle pari sanaa tuosta pankkikirjasta, että hän tietäisi.»
Silloin vasta hän muisti, että kirje olikin vielä kirjoittamatta.
»Tarpeetonta!» ajatteli hän. »Kyllä hän sen saa.»
Hän oli niin iloinen, että hän oli pelastunut aivan viimeisenä hetkenä. Miten kauheata olisikaan ollut, jos hän olisi jäänyt kuolemansa jälkeen vielä elämään tuossa paperissa, kiusaamaan kokonaista perhettä ja vääntämään heidän tulevaisuutensa toiseksi kuin itse tahtoivat. »Testamentti on kauhea asia!» ajatteli hän.
Mutta nyt oli kaikki ohi—hän tunsi vaipuvansa uinuttavaan horrokseen. Niinkuin hän olisi ollut lapsi ja käynyt äitinsä kanssa saunassa—oli juuri kylvetty ja pesty—annettu puhdas hankivalkoinen paita ylle—seisoi nyt vihannalla nurmella saunan edessä— —
Uutela huomasi oven liikahtavan ja näki sen aukeamassa Hannan hätääntyneet kasvot.
Silloin hän taas havahtui ja palasi taas nykyisyyteen. Hän jaksoi vaivoin nyökäyttää päällään tytön luokseen.
Uutela ajatteli sanoa hänelle muutaman sanan, kiittää siitä mitä toinen oli hänelle ollut, sitten jotain hyvästiksi.