Mutta kun tyttö saapui vuoteen luo, niin hän ainoastaan suurella vaivalla hivutti toisen kätensä peitteen alta vuoteen reunalle. Tyttö tarttui siihen ja ratkesi itkuun.
»Tarpeetonta—ei meidän välillämme ole ennenkään sanoja kaivattu», ajatteli Uutela ja ainoastaan katsoi tyttöön onnellisin, hiljaa-sädehtivin silmin.
Niin kului hetkinen.
»Sanoisitkohan mennessäsi Mantalle, että hän tulisi vähän tänne», pyysi hän sitten heikolla, kuiskaavalla äänellä.
Hanna hymyili kyynelten läpi—hän tuli niin iloiseksi, että Uutela tahtoi nähdä Mantaa.
Mutta Uutela muisti äkkiä, että eihän hänellä ollutkaan Mantalle enää mitään asiaa, kun ei ollut testamenttiakaan. Hän ei kuitenkaan raskinut peruuttaa sanaansa eikä pahottaa Hannan mieltä. »Ehkä minulla on muuta», ajatteli hän, »ja onkin.»
Kaikki kulki nyt silmänräpäyksellisen nopeasti hänen mielensä läpi. Hän tunsi yhä suuremman viileyden ja keveyden laskeutuvan olemukseensa.
Silloin hänen raatajahenkensä vielä kerran heräsi voimakkaana lieskahduksena—hän halusi nähdä ruislaihon lainehtivan.
»Vetäisitköhän ikkunaverhoja hiukan syrjään», ajatteli hän pyytää ja sitten kohoutua polvilleen katsomaan.
Mutta se jäi vain ajatukseksi. Hanna meni jo oven luona.