»Mitäs siitä—kyllähän se kasvaa ja lainehtii», hymyili hän. Ja samaa tietä hänen ajatuksensa siirtyivät Lumikankaan pelloille, ensimäisille oman kynnöksensä lainehtiville laihoille.
Uutela oli niin noihin ajatuksiin siirtynyt, että hän hämmästyi, kun näki Mantan tulevan sisään.
Hän oli ajatellut sanoa: »Hoida nyt vain poika hyvin!» ja ehkä pyytää hänen tuomaan lapsen nähtäväksikin.
Mutta nyt se kaikki tuntui tarpeettomalta—kyllähän hän sen hoitaa! Uutela vain tunsi ilostuvansa, kun näki nuoren emännän tulevan vapaana ja rauhallisena ilman pelkoa tai teeskentelyä. Mutta mitään sanomista hän ei tuntenut itsellään olevan.
»Lukisinkohan minä jotain?» kysyi toinen, kun ei Uutela mitään puhunut, vaan ainoastaan katseli raukeana, hiljaa-sädehtivin silmin.
»Lue vaan!» nyökäytti Uutela, ilostuen että toinen sellaista ehdotti.
Nuori emäntä haki säilikön päältä virsikirjan ja istui hänen viereensä tuolille.
»Mitähän se nyt valitsee?» ajatteli Uutela, joka oli katseineen seurannut hänen puuhiaan.
Nuori emäntä alotti: