»Sen suven suloisuutta
Mä kosk' ajattelen.»
Hän pysähtyi ja katsahti Uutelaan, ikäänkuin nähdäkseen mitä toinen siitä piti.
Uutelan silmät loistivat ja hän nyökäytti iloisesti päätään. »Suvi» sana oli kulkenut kuin lämmin tuuli hänen lävitseen. Eikä hän enää tämän jälkeen kuullut sen enempää sanoja, ainoastaan erotti äänen keinumisen kuin hiljaisen hyminän.
Hän oli siirtynyt Lumikankaalle.
Oli juhannusaamu. He olivat juuri saaneet uuden pirtin valmiiksi. Seinät hohtivat vastaveistetyn valkoisina, hän itse istui valkoisin paidanhihoin penkillä. Ovi oli avoinna ja sen kynnyksellä istui Keskitalon pieni Manta-tyttö lukien »Suvivirttä.»
»Tules nyt suurukselle!» kehotti Maija. »Munakeitto jäähtyy.»
Hän katsahti iloisesti Maijaan, nousi ja istui pöydän päähän. Niinkuin hän olisi juuri tullut pitkältä matkalta eikä saanut moneen viikkoon munakeittoa. Maija istui hänen lähelleen lavitsalle, mutta tyttö yhä luki kynnyksellä.
»Onhan tämä nyt hauskaa, kun saatiin kuitenkin kaikki juhannukseksi kuntoon», sanoi Maija.
»Niin on», vastasi Uutela ja katsoi häneen lämpimästi. »Vaikka on siinä puuhaakin ollut.»
Sitten he jatkoivat syöntiään, sen enempää puhumatta. Tyttö yhä luki.