»Linnut niin laulavat!» sanoi Uutela taas, ylös puihin katsellen.
Morsian ei vastannut.
Metsikön keskellä oli alava notkelma. Siellä juoksi pieni puro, kuletellen kevään viimeisiä vesiä.
»Purokin niin kauniisti solisee!» Uutela jälleen ihasteli.
Morsian oli yhä vaiti.
»Kas kun morsian on ajatuksissaan», hymyili Uutela. »No, antaa olla, aatelkoon ja iloitkoon nyt itsekseen, niinkuin minäkin.»
Metsä loppui ja Liinu puhaltihe loivaa alamaata rivakkaan raviin. Edempänä näkyi muutamia jalan kulkevia kirkkomiehiä.
He sivuuttivat ne vaihtaen hymyilevän hyvänpäivän.
»Kas vaan tuota Uutelaa!» luki hän heidän hymyilystään. »Eikös ottanut nuorta ja pulskaa niinkuin hyllyltä. No, joka on nuorena jotain, on vanhanakin!»
Sen jälkeen näkyi kirkkomiehiä tiheän päähän.