»Jo, jo!» parkasi Keskitalo viimeisillä voimillaan.
»Kustaa, Kustaa—joko sinua taas painajainen ahdistaa?» puheli emäntä hätääntyneenä, nousten vuoteessa istualleen.
Keskitalon rintaa kuristi niin, että hän tuskin sai henkeä vedetyksi. Kesti hetken, ennenkuin hän pääsi selville että se oli vain unta.
»Anna minun vähän levähtää, puhutaan sitten», sanoi hän nojaten väsyneesti päänsä vaimonsa olkapäähän.
Vaimo ei puhunut mitään, ainoastaan laski kätensä hänen kylmänhikevälle otsalleen, jolloin toinen vähitellen rauhottui.
»Juuri niinkuin unessa», ajatteli Keskitalo. »Heikoksi minä olen tullut ja harmaaksi, ja hikoilen öisin. Kaikki odottavat, että minä sen vihdoin tekisin.»
Nyt hän ymmärsi mistä hänen kauhea unensa oli johtunut: hän oli nähnyt poikien illalla purkavan salamyhkää jotain Hannalle. Hän arvasi hyvin, mitä he purkivat—kohta he purkavat hänelle itselleen.
Merkillistä! Silloin Hämeessä oli Uutelalle ilmottaminen tuntunut pikku asialta muuttosuunnitelman moniin vaikeuksiin verrattuna. Mutta nyt, kun aika oli tullut, hän huomasikin että siihen lopullisesti sisältyi kaikki. Ja niin hän oli viime viikot elänyt alituisessa ahdistuksessa, jota vielä lisäsi se ettei hän voinut edes puhua siitä vaimonsa kanssa, koska tahtoi häntä säästää ja kantaa yksin tämän kauhean kuorman. Sitäpaitsi hän oli aivan viimeiseen saakka odottanut jotain ihmeellistä sallimuksen sattumaa, tapaturmaa tai muuta, joka heidät yhdellä iskulla pelastaisi.
Nyt hän ymmärsi että näin ei voinut enää jatkua. Heidän täytyi puhua ja sitten tehdä, mikä tehtävä oli.