Emäntä ilostui että Keskitalo vihdoinkin otti asian puheeksi.
Mutta he olivat yhtä neuvottomia molemmat. Selvää oli ainoastaan että kärsimyksestä oli tehtävä loppu.
»En minä ymmärrä mitään muuta, kuin että täytyy puhua kaikki Uutelalle, niinkuin asia on», huokasi emäntä. »Täytyy luottaa Uutelan hyvyyteen ja Jumalan armoon, ei tässä omat voimat kuitenkaan auta. Ja niin minä uskon, että olisi ollut parempi, jos se olisi ilmotettu mitään salaamatta jo silloin Hämeessä.»
Sitä ei Keskitalo voinut nykyisessä ahdistuksessaan myöntää; jotain tämän muuton kautta oli voitettu. Eikä hän voinut vieläkään kokonaan luopua siitä toivosta, että kaikki voisi sentään suoriutua hyvin, kun vain ei hätäile. Siinä tosin oli eräs pelottavan hämärä kohta, jota hän vasta viime aikoina oli ruvennut tarkemmin ajattelemaan. Epäluulo tietysti Uutelassa joka tapauksessa syntyy. Mutta onko hän ehkä aivan varmakin, ettei lapsi voi olla hänen—silloin voi tapahtua mitä tahansa.
Sen pitemmälle he eivät sinä yönä päässeet, vaikka valvoivat tuntikausia.
Sulku oli kuitenkin murrettu, he neuvottelivat nyt hiljaisesti joka päivä.
Tai oikeammin piinasivat toisiaan. Sillä mitään helpotusta nämä neuvottelut eivät tuottaneet, päinvastoin painoivat yhä syvempään toivottomuuteen. Jos Uutela ainoastaan epäilee, niin kaikki voi vähitellen tasaantua, mutta jos hän on aivan varma—mitä silloin?
Keskitalo alkoi ahdistuksessaan taas turvautua yhä enemmän raamattuun. Se kuitenkin aina lohdutti ja vahvisti, kärsimyksistä ja vaikeista päivistä kun sielläkin kerrottiin. Varsinkin Daavidin viimeisten elinvuotten häpeä ja raskaat kärsimykset lastensa tähden olivat niin ihmeellisesti hänen oman kohtalonsa kaltaiset.
Hänen lukuharrastuksensa eivät jääneet Uutelalta huomaamatta.