»Kovin ahkerasti olet ruvennut lueskelemaan», sanoi hän kerran hyvänsävyisesti.
Keskitalo säpsähti ja katsahti tutkivasti Uutelaa silmiin, vaan ei huomannut mitään epäilyttävää.
»Olen aina sitä harrastanut», sanoi hän väsyneesti. »Ja kun on sairas ja elää vieraassa paikassa, niin tuntee entistä selvemmin että muukalaisia ja matkamiehiähän täällä ollaankin.»
»Onhan se niinkin—ja kuinka kunkin luonto on», vastasi Uutela. »Minä en paljon perusta lukemiseen, kun en ole tottunut. Ja kun koettaa aina tehdä kaikille ihmisille oikein, niin tottahan sitten mahtaa joutua hyvään paikkaan—mihinkäs siitä pääsee.»
Keskitalo katsahti häneen tutkivasti, mutta ei huomannut Uutelassa muuta kuin järkähtämättömän luottamuksen siihen mitä sanoi. Hän huoahti syvään. Mutta samalla hänen mielessään välähti että nyt oli sopiva tilaisuus ikäänkuin valmistaa Uutelaa siihen, mikä tuleva oli.
»Niin, sinnehän sitä kaikki toivomme», sanoi hän. »Mutta tie on ahdas ja portti kaita—tarkotan että monen kärsimyksen ja koettelemuksen kautta meidän on kulkeminen, ennenkuin olemme kelvolliset.»
Uutela kuunteli hartaasti, sillä se oli hänenkin mielestään kauniisti puhuttu. Mutta omassa uskossaan hän oli järkähtämätön.
»Niin, niin, kaikkihan se tietysti hyväksi on», päätti hän noustessaan. »Mutta siihen minä sentään vahvimmasti luotan, että kun vain ei tee koskaan vääryyttä, niin totta sitten täytyy hyvin päättyä.»
Keskitalo katseli pitkään hänen jälkeensä.
Ei siitä keskustelusta tainnut paljon apua olla, ajatteli hän—tunsipa suorastaan pistosta rinnassaan sen johdosta, mitä toinen oli sanonut.