Siitä hetkestä hänen suhteensa Uutelaan muuttui vieläkin tuskallisemmaksi. Hän alkoi tuntea aivan tunnonvaivoja nähdessään kuinka hyvässä uskossa toinen raatoi. Ja mikäs Uutelan oli raataessa, ei suinkaan hän ollut tehnyt kenellekään vääryyttä. Keskitaloa suorastaan vaivasi, että Uutela oli tuollainen malli-ihminen. Jos hän olisi ollut laiska, ilkeä, juoppo tai miten tahansa virheellinen, niin olisi tuntunut paljoa helpommalta—hän olisi silloin tavallaan kohtalonsa ansainnut.
Niin kului päivä päivän perään Keskitalon voimatta koskaan päättää: tänään se on tapahtuva!
Silloin sattui aivan mitätön tapaus, joka katkaisi kaikki aprikoimiset.
He istuivat kaikin päivällispöydässä ja söivät vastapoikineen lehmän nuoresta maidosta keitettyä »patajuustoa». Se oli heidän mielestään erikoisesti hämäläistä, koska se oli harvinaista—siksi vallitsi pöydässä koko aterian ajan lämmin kotitunnelma.
He olivat juuri lopettamaisillaan, kun Uutela jutun jatkoksi naurahti, tavallaan kuin Riitalle kiusaa tehden:
»Hyvin näkyy näillä hämäläisillä ruuilla tulevan Savossakin toimeen. Pojat punottavat kuin kirkon seinä»—hän vilkasi myhäillen Mantaan—»ja nuori emäntäkin on tullut aina vaan tyllyräisemmäksi.»
Se lause iski niin, että kuulijat tunsivat kivettyvänsä sinä silmänräpäyksenä. Keskitalo luuli tukehtuvansa, muut katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, Riitan silmissä välähti salaperäisesti ja nuori emäntä karahti verentipahtavan punaiseksi.
Uutela huomasi ainoastaan viimemainitun.
»Mitäs siinä nyt punastelet», myhäili hän yhä tyytyväisempänä. »Tottahan pulska emäntä on talolle kunniaksi.» Hän katsahti nauraen Riittaan. »Savolaisenkin mielestä—vai kuinka?»