»Niin-niin», pani Riitta lyhyeen ja hänen silmänsä taas pilkahtivat. Uutela käsitti sen pilkahduksen omalla tavallaan ja vilautti vastaan—muita se kauhistutti.
Keskitalo oli sillä välin saanut yskäkohtauksen ja nousi pöydästä. Samalla kertaa nousivat muutkin, mennen kiireisesti kukin tietään. Mutta Keskitalo painautui penkille ja yski, emännän seisoessa vedet silmissä vieressä ja taputellen hiljaa hänen hartioitaan.
Uutela nousi viimeksi, yhä vielä hiljaa hymyillen. Hän pysähtyi rykivän Keskitalon eteen:
»Pahaksi on tuo yskäsi tullut, kyllä pitäisi taas mennä tohtorin puheille», sanoi hän osanottavasti.
Sitten hän lähti hiljalleen pihan poikki pirttirakennukseen.
Kohtalon käsi oli siis kirjottanut tuomionsa. Jokainen tunsi sen musertavan kaikkivaltaisuuden.
Keskitalo itse oli aivankuin lamautunut. Hän vetäytyi vanhan emännän kanssa kamariin, kykenemättä enää iltapäivällä työhön.
Itse asiasta heillä ei ollut paljoakaan puhumista, kysymys oli vain hetkestä. Ja sen Keskitalo siirsi huomiseen, sillä tänään hän ei olisi mitenkään voinut astua tuolla asialla Uutelan eteen.
Hän luki raamattua, emännän istuessa vieressä ja kuunnellessa. He vaihtoivat tuskin sanaa keskenään, mutta tunsivat liittyvänsä entistä lujemmin yhteen ja tukevansa ja turvaavansa toisiaan paraiten näin—välillä se täydellinen keskinäinen ymmärtämys, joka ei enää sanoja kaipaa.